VEDENHENGEN AARRE  Kirjoittanut Heimo Malinen   1. Kauan sitten, ennen meitä, pitkin ikiaikain teitä, Pohjan tuntureilta saakka, selässänsä jäinen taakka kulki täällä kylmä koura läpi Suomen, niin kuin aura kalliotkin kyntäin. Niin, se jäisin ryntäin ryskyi, uursi, muokkas maan, kaiken turhan mukanaan muille maille täältä vei. Vaan tätä paikkaakaan se ei ilman lahjaa jättää voinut. Jälkeen sen, kun jäiset soinnut suli sekä vaikeni, niin kuoren alta aukeni paikka veden hengen tulla, pauhulla ja aaltoilulla. Niinpä vesi täyttää sai kynnöksen tään, totta kai. Siinä valmiiks oli tehty hyvin kaikki, valmistettu syvänteet ja kaikki rannat, saaret, salmet, niemenkannat.   Silloin myöskin, luulen niin, suuren veden syvyyksiin pantiin aarre ihmeellinen oottamaan, ja taivaan sinen heijastamaan pinnastaan, tullakseen, kun tarvitaan.   Oli siinä ulappaa luodetuulen puhaltaa, vaahtopäitä nostatella, niitä eespäin kuljetella lyöden vasten rantojaan noita harmaapartojaan.     2. Tuli toki joka vuosi uusi kesä, joka suosi lounatuulten lämmittää, esiin nostaa aarre tää, jolle vesi voiman antaa, joka sisällänsä kantaa elämän ja kauneuden. Niinpä järven rantojen aurinkoinen puoli tää elää sai nyt ihmettään. Täällä lounatuulen myötä veden henki teki työtä rannat kauniit rakentain, lehdot, harjut, rinnakkain.   Niin kuin merkiks työnsä uljaan tämä voima aaltoilullaan niemen pitkän, ”viurulaisen”, muodoltansa kummajaisen suunnitteli, rakenteli, leventeli, kaventeli. Siihen lahdet monenlaiset, hiekkarannat ihanaiset.   3. Tämän niemen kainaloissa, hietikoissa, ruohikoissa kohtaa maan ja veden henki. Siellä syntyi, tiedän senkin eräs liitto yhteinen maiden sekä vesien: Juojärvi ja Viuruniemi, vaikka ovat pala pieni Isänmaamme vaiheita, näiden rantain laiteita pitkin tänne saapui mies etelästä, kukaties. Mukanaan toi perheen, merran, kuokan, kirveen, vain sen verran mikä työhön tarvittiin, kun järven rantaa asuttiin.   Järvi antoi Ahdin viljaa, ansoinensa myös mies hiljaa metsän kätköön kuljeksi, Tapiolta aneli perheellensä elatusta. Vaali myöskin ajatusta leivän siemen maahan kylvää. Niinpä kirveinensä ylvään honkametsän kimppuun vaan mies käy kasken kaatamaan.   Kaskimaita viljeltiin, kalasteltiin, pyydettiin. Perhe kasvoi, myöskin heitä alkoi tulla naapureita. Sinä aluks mietittiin, alta kulmain katseltiin: Mitäs tänne tulemaan, maataniko polkemaan, kalojani kuluttamaan, ansojani verottamaan?   4. Mutta nytpä nähdään taas, kun lounatuuli, katsokaas, järven aarteen pintaan tuo ja siitä ihmesäteet luo, lähettäin ne miesten mieliin, lasten leikkiin, naisten kieliin synnyttämään yhden mielen, samat leikit, saman kielen. Ymmärtämään myöskin sen, että voima yhteinen on se, joka vaivat voittaa, yhteisvoimin meille koittaa hyvinvointi näillä mailla, tämän järven partahailla.   Tämän aarre aikaan sai säteillen, ja poistui vain järven syliin avaraan, tullakseen, kun tarvitaan.   Niinpä voimin yhteisin miehet, sekä vaimotkin kiinni käyvät työhön kovaan, raadantaan nyt armottomaan. Muuttuu pelloiks kaskimaat, senkin vielä nähdä saat, ett’ suohon ojat kaivetaan, turpeet nurin kuokitaan. Siihen sitten siemenviljaa kylvetään, ja aivan hiljaa kasvaa laiho, niin nyt luulen, puhaltaissa lounatuulen. Järven sylin lämmön tuoden, hallaöisinkin näin suoden viljan kasvaa, sadon kantaa, luonnon lahjat heille antaa, jotka raatoi hikipäin. Palkinnon he saavat näin.   Yhä miehet muistaa sen, että voiman yhteisen kautta kaiken voittaa voi. Huomasivat, tuuli soi yllä näiden peltojen, harjujen ja laaksojen. Arvasivat, sekin lienee lahja meille, kuka tiennee. Niinpä taasen yhteisvoimin käyvät miehet tositoimiin tuulimyllyn rakentain. Tämän kaiken aikaan sai se, et yksi oli mieli, yhdet leikit, yksi kieli.   Mikä nimeks tuolle pantais, mikä sana sille antais merkityksen, ymmärryksen? Sitä mietin, niinpä nyt sen käsitän ja tiedän senkin, kyseessä on talkoohenki   Veden henki piilostaan tätä salaa kurkistaa, poistuu järveen avaraan, tullakseen kun tarvitaan.   5. Eleltiin näin naapureina, parhaimpina tovereina, pellot kasvoi, väki karttui, uusiin polviin taasen tarttui talkoohenki äidin, isän, jokainen toi siihen lisän. Sitä vielä koeteltiin, sitä vielä vahvistettiin… Tuli aika katovuoden, mukanansa nälän tuoden. Silloinpa, kun tuoni vei osan heistä, silloin ei unohdettu naapuria. Silloin vasta parahia ystäviä olla piti. Kun näin nälkä tuli liki, silloin omat vilja-aitat yhteisiä olla saivat. Ne pohjaa myöten katsottiin ja annettiin myös naapuriin, koska kaikki tämän arvas, on naapurilla nälkä karvas.   Kesti kylä katovuodet, kesti kaiken, nälän, huolet. Vaikka vähentynein voimin, kuitenkin se töihin, toimiin kävi uskoin huomiseen, kävi toimeen iloiseen. Kävi uuteen aikaan näin kylän väki pystypäin.   6. Niinpä myötä aikojen, vuotten, vuosikymmenten kylä kasvoi, vaurastui, kylän väki voimistui. Pellot kasvoi, sadon kantoi, niin myös metsä, järvi antoi oman lisän elämään, ruokapöytään särvintään.   Kehittyi myös elinkeinot, uudet koneet, uudet neuvot viljan viljelykseen tuotiin. Konevoimin lisää luotiin kylän toimiin mahtia. Kuulla saatiin tahtia niittokoneen, puimakoneen, kesäisin, kun taloon moneen nämä ihmeet oli tuotu, helpotusta työhön luotu.     Työtä tehtiin, tultiin toimeen. Metsätalous savotoineen kylän elämään myös astui. Miehen, hevon selkä kastui talvisessa raadannassa elatuksen ansainnassa. Metsään silloin monta miestä reitin löysi rekitiestä. Niinpä suurin joukoin silloin moni pirtti talvi-illoin puheensorinasta kaikui, koska päivä mailleen vaipui. Tarvitsihan majapaikat metsän miehet. Sen ne saivat, koska silloin kylän väki jälleen kerran tämän näki: Tarpeen on nyt tilaa antaa toisillekin, ja näin kantaa omaa osaa yhteen kekoon, jotta miehet tukin tekoon kauempaakin tulla jaksaa. Kyllä tämän kaiken maksaa se, et taas on yksi mieli, yhdet leikit, yksi kieli     Rikkaudet isänmaasta, kallioiden kaivannasta myös kun saatiin esiin nostaa, sepä vielä saikin johtaa siihen, että miesten matkaa kaivokselle saatiin jatkaa. Sieltä kallioiden alta aina yhä syvemmältä kuparia louhittiin. Sillä lailla ansaittiin hyvinvointia taas uutta, uudenlaista varakkuutta.   7. Näin kun toimi kylän väki, veden henki senkin näki kurkistellen piilostaan, väläyttäen aarrettaan, jotta siitä voimaa saisi kylän väki sekä voisi yhä eespäin taivaltaa, tulkoon vastaan mitä vaan.   Veden henkikö myös antoi sitä voimaa, joka kantoi kylää yli raskaiden Isänmaamme vaiheiden. Kun näin joutui moneen kertaan miehet vuodattamaan vertaan omaa maataan puolustain. Ajatellen aina vain, että tää on meidän maamme, tämän antaa haluamme lapsillemme ikiomaks työ- ja asuinpaikaks somaks. Tänne ei saa tulla kukaan, joka halua ei mukaan siihen työhön yhteiseen, jolla mennään huomiseen.   8. Aluks oli pieni kylä maailmalta hyljättynä, järven aaltoin tuttavana, ikimetsäin saartamana. Mutta saapui uusi aika, järven piiloista taas taika nousi uusi, ihmeellinen. Taika vallan voimallinen, Silloin järven aallot kantoi laivaa, jolle voiman antoi uudet koneet väkevät. Nytpä kaikki näkevät, että rannat maailman tällä lailla varmahan aukee, koska vesitie kaupunkiinkin asti vie.     Kuluessa vuosien kaikki myöskin nähdä sen saivat, että halki maiden, korpien ja kankahaiden uutta sarkaa viljeltiin, kylätietä laitettiin. Silloin pengerrettiin soita, hajotettiin kallioita, työssä oltiin, senhän ties, taasen hepo sekä mies.   Eipä syrjään hyljättynä ole enää tämä kylä. Autot siitä läpi ajaa, monenlaista matkustajaa halki kylän menee sinne kyliin, kaupunkeihin, minne kullakin on tarvis mennä. Ja kun katsot, eikös lennä terässiivet kylän yli. Auennut on mailman syli. Niinpä täältä kauas asti viipymättä, joutuisasti pääsee, jos vain tahtoo ken. Näin nyt tästä aattelen; Vaik on suuri Suomenmaamme, näin kun voimaa ammennamme talkoista ja yhteistyöstä, niillä voimin nousee yöstä pienempikin kylänen. Näin kun katsot, huomaat sen; Juojärvi ja Viuruniemi, vaikka ovat pala pieni Isänmaamme laajuutta, kuitenkin ne vaurautta, rikkautta monenmoista Isänmaalle ovat tuoneet, monet muistot meille luoneet vaalittavaks tuleviinkin aikoihin. Ja niinkin ajatella voidaan varmaan, että Isänmaamme armaan sydän sykkii juuri täällä, tämän järviseudun päällä.   9. Vuosikymmenet on menneet, mukanansa paljon vieneet. Vaan ne elää muistoissamme, joita aina talletamme. Muistammehan koulun oman, joka jälkeen kesäloman meidät kaikki vuorollaan kutsui kokoon oppimaan. Siellä meitä opettajat, koko kylän arvostamat kukin aikanansa johti tiedon aartehia kohti. Kukin meistähän sai siellä perustuksen, joka tiellä elämän on ollut tarpeen, tarpeen työhön, toimeen, arkeen. Muistoissa myös säilyy aina se, kun kesäsunnuntaina koulun kentän tunnelmaa elää sai kuin unelmaa. Siellä silloin kaikin voimin nuoret urheilijat toimi kilvan toisiansa vastaan tavoitteena ainoastaan se, kun maaliviiva koittaa, minä olen se, ken voittaa. Kuitenkin myös kilpa tämä oli rehti, yhdistävä, talkoohengen rakentaja, yhteisvoiman kasvattaja.   10. Aina aika kulloinkin esiin toi, sen huomasin, omat yhteistoimen tavat, joilla kylää rakentavat miehet, naiset, nuoretkin käsin, auroin, sydämin. Monet kerhot, monet retket, monenmoiset hauskat hetket yhteisvoimin rakennettu. Yhdessä myös ammennettu voimaa arkehen on niistä. Ei sitä varmaan kukaan kiistä.      11. Vielä yhden muiston toisin teille esiin. Kunpa voisin siinä saada näkyviin kuinka nuottaa vedettiin. Järven rannat kesäilloin saivat vieraaksensa silloin pyytömiehet vailla vertaa. Hepä silloin monta kertaa illan mittaan apajaa kokivat, ja parempaa kalapaikkaa tuskin lienee kuin se, kun Haaponiemeen kesäillaks soudettiin, sieltä herkut haettiin.   Mutta vasta syksyn aikaan siihen nuottarantataikaan sisään päästiin tositoimin. Kylän nuottakuntain voimin silloin käytiin nostamaan kutumuikut  kattilaan. Aamuvarhain apajille miehet sousi parhaimmille kilvoitellen tässäkin mielin tervein, reippahin. Sitä taasen piilostaan nous veden henki katsomaan esiintuoden ehdotuksen, nuottaajille ajatuksen: ”Tässäkin ois paikat oivat koota yhteen  miesten voimat”. Niinpä taasen yhteisvoimin käytiin rakennuksen toimiin. Mökki sievä rakennettiin, siihen lepopaikat tehtiin päivät pitkät raatavalle nuottamiesten porukalle. Yhteisvoimin muutenkin mentiin kalapaikkoihin, joskus kilpaa piti soutaa, jotta kalasaaliin noutaa ensimmäisnä kuka ehtii. Usein kyllä niinkin tehtiin, että yhteen saalis pantiin, jolloin nuottapäivän antiin osalliseks kaikki pääsi. Näin sen veden henki sääsi.   Varmaan  vielä löytyis nuotta, vaik on mennyt monta vuotta siitä, kun on noihin toimiin käyty monen talon voimin. Varmaan löytyis miehet vielä, jotka tuntis paikat siellä, apajat ja rantamat, vetopaikat parhaimmat. Näin jos vielä saataisiin miehet, nuotat veneisiin, nähtäis tämä vielä kerran, varastossa minkä verran Ahdilla ois antimia , antaa nuottaan aartehia. Tulkoon kalaa kasapäin… Vaan vaikkei tulis, käyköön näin ett’ nuotasta sen aarteen saamme, jonka säteistä taas jaamme uutta voimaa, uutta mieltä käyttääksemme yhtä kieltä, muistaaksemme vielä senki: ”Pitäkäämme talkoohenki”.